Elettiin 1920-lukua ja kansakunnan vaikeita aikoja. Suomi oli itsenäistynyt, kokenut kansalaissodan ja sitä koetteli vakava elintarvikepula. Kauppayhteydet Venäjälle olivat katkenneet täydellisesti. Maataloudelle ja sen kasvinjalostustyölle oli heitetty suuri haaste vastata juuri itsenäistyneen maan elintarvikehuollosta. Maan ainoina kasvinjalostuslaitoksina Valtion maatalouskoelaitos ja Hankkija ottivat haasteen vastaan.
Suomalainen kasvinjalostus sai Valtion maatalouskoelaitoksen ensimmäisestä johtajasta Vilho A. Pesolasta uudet kasvot. Professori Pesola toimi aktiivisesti kasvinjalostuksen kehittäjänä ja kansainvälisti sitä toimien myös käytännön työssä. Ainakin 20 Jokioisten laitoksen lajiketta on suoraan Pesolan työn tulosta, mm. Toivo-ruis, jossa suomalainen, talvenkestävä maatiaisruis risteytettiin “modernin” belgialaisen Campiner-rukiin kanssa. Hankkijan Tammiston tilalta tuotettiin mm. Kytö-kaura (1925) ja Ollin-ohra (1927), jotka levisivät ulkomaisillekin pelloille.
Toinen maailmansota rampautti suomalaista maataloutta ja kasvinjalostustyötä, mutta jälleenrakentaminen vaati entistä tehokkaampaa viljelyä. Elintarvikkeiden tuotantoa tuli lisätä. Kansakunnan kriisitilanne asetti kasvinjalostuksen uuteen valoon ja koko toiminta sai syvyyttä, kun sillä havaittiin olevan merkittävä rooli laajassa yhteiskunnallisessa tuotantoketjussa. Kasvinjalostusta ryhdyttiin määrätietoisesti kehittämään erityisesti leipäviljoilla ja herneillä.
Hankkija ja Jokioinen kävivät kovaan kilpaan lajikkeiden paremmuudesta. Jokioisilla synnytettiin mm. Pekka-ruis (1941) ja Olympia-syysvehnä (1941), Onni-ruis (1943) ja Ilo-herne (1945). Vuonna 1943 oli kauppaan laskettu myös Jokioisten ensimmäinen ohralajike Vankkuri. Vähitellen kahden suuren kasvinjalostuslaitoksen tuotteet valtasivat suomalaiset viljelykset 60° pohjoisen leveyspiirin yläpuolella. Viisikymmenluvulle tultaessa Hankkija ja Jokioinen olivat laskeneet kauppaan 77 uutta lajiketta kaikista tärkeimmistä viljelykasveista.
